Sinne ja takaisin

Matka on päättynyt ja niin on myös tämä blogi. Kiitokset kaikille lukijoille, ja hyvää päivänjatkoa.

Tie vain jatkuu jatkumistaan,
ovelta mistä sen alkavan näin.
Nyt se on kaukana edessä päin,
jos voin, sitä joudun seuraamaan
jaloin uupunein vaeltaen.
Kunnes se taas tien suuremman kohtaa,
paikassa johon moni polku johtaa.
Mihin sitten? Tiedä en.

— JRR Tolkien (suom. Panu Pekkanen)

Boys Are Back in Town

Tähän heti alkuun on pakko heittää lainaus Thin Lizzyltä:

"Guess who just got back today?
Them wild-eyed boys that had been away
Haven't changed, haven't much to say
But man, I still think them cats are crazy"

Eli kotikotona Suomessa ollaan ja hyvä vauhtia palautumassa hieman venähtäneestä (10 tuntia tai 21 päivää, riippuen näkökulmasta) paluumatkasta. Tämä viikko menee rentoutumisen merkeissä, viikonloppuna tavaroiden muutto takaisin asuntoon ja maanantaina työt kutsuvat. Matkan aiheuttaman taloudellisen taantuman korjaamiseksi niitä saakin tehdä niin paljon kuin jaksaa, mikä ei kahdeksan enemmän tai vähemmän tien päällä vietetyn kuukauden jälkeen haittaa hetkeäkään.


NYC oli hieno päätös reissulle, vaikka matkaväsymys alkoikin painaa ainakin blogin kirjoittajia. Kahdessa päivässä ei paljoa ehtiny nähdä, mutta kävelimme Broadwaytä lähes 100 korttelinväliä, ajoimme lautalla ohi vapaudenpatsaasta (patsaan sisälle ei enää jenkkien terroristifobian takia pääse, joten patsaalle vievän lautan sijaan kannattaa ottaa ilmainen Staten Islandille vievä yhteysalus, n. tunnin matka edestakaisin) ja maistella New Yorkilaiset pizzat ja Big Macit (olivat parempia kuin Suomessa). Lisäksi kävin yksin Metropolitan Museum of Artissa, joka oli mielestäni yksi hienoimpia kokemuksia matkan USA-osuudella.

The Physical Impossibility of Death in the Mind of Someone Living (Damien Hirst)

Saunassa on käyty ja ruisleipää syöty, seuraavaksi vuorossa ovatkin jauhelihapihvit ja perunamuusi, jälkkäriksi vaikka salmiakkia. Joitain asioita ilman suomalainen vain ei tule toimeen. Reissun hienoimmat maisemat olivat Pirkanmaan metsät, pellot ja järvet ja auringonlaskun punertavaksi värjäämä kirkas taivas lentokoneen ikkunasta nähtynä.

"The night are getting warmer, it won't be long
Won't be long till summer comes
Now that the boys are here again"

Eli kesä voi alkaa - tai siis jatkua!

Vihoviimeiset koettelemukset

Kun oli aika jättää NY taakse, olivat mielet korkealla. Vihdoinkin kotoisaan suomeen ja pois roskaruokien ikeestä. No lento tulisi tottakai olemaan melko pitkä, viideltä jenkkilästä lähtevä Aer Linguksen lento kun olisi kuuden aikoihin Dublinissa, ja Dublinista Ryanairilla Suomeen ja perillä paikallista klo 13:05.

Heti NY:n lentokentällä odotti kuitenkin pieni ylläripylläri. Lento nykistä Dubliniin olisi myöhässä viitisen tuntia. Ok, hätä ei kuitenkaan tämän näköinen, lentoyhtiö kertoi, että jos otatte nyt lennon Bostoniin ja sieltä Shannonin kautta Dubliniin ehditte varmasti. Tuumasta toimeen. 10min lentokentällä levähdyttyämme klo 14:00 lähtevään koneeseen Bostoniin. Kuitenkin turvatoimien kautta.

Bostonissa olikin aikaa odotella useampi minuutti (lue: noin 20) ennen kuin seuraavaan koneeseen. Tottakai turvatarkastusten kautta.

Shannonissa onneksi vaan pysähdys, ja lentokoneesta ei täytynyt nousta. Kello tosin alkoi olla aika pykälässä Dublinin lennon nappaamista varten.

Dublinissa laukkujen toimituksessa hihnalle kesti noin puoli tuntia. Aer Linguksen henkilökunta sympaattista porukkaa kuin lemmikkikivi. "Meidän säännöksissä lukee, että laukkujen unloadaus saattaa kestää 45min." "Teillä sanottiin että ehditään jatkolennolle" "Emme ota minkäänlaista vastuuta jatkolennoista"

Hieman kusetetun oloisena missasimme suoran lennon Tampereelle noin kymmenellä minuutilla.

SAS lupasi toimittaa meidät pohjoismaisen yhteystyön hengessä 200e/hölö muodollista korvausta vastaan. Mutta oliko vaihtoehtoja? Ei. Lento Suomessa 18:00 Helsingissä, vaihto Kööpenhaminassa. Über. Usko ihmiskuntaan ei täysin mennyt, vaikka vitutustekijöitä täytyikin hieman laimentaa muutamalla Killkennyllä. Maksoin jopa 5e saadakseni surffata netissä tunnin. Dublinin lentokentän langaton oli kuitenkin niin käsittämättömän huono, että vaikka olin maksanut irkkitottumukseni tyydyttämisestä, kaatui nettiyhteys tasaisen viiden minuutin välein. SAS:in koneeseen turvatarkastuksen kautta.

Up yours, Dublin.

Ahaa. Vaan ei ollutkaan Dublin antanut kaikkeaan. Piti näyttää suomipojalle, että vielä löytyy hihasta valtteja. Koneessa nähkäät oli jotain häppää, ja se seisoi tunnin verran kentällä ennen nousemistaan. Hieman ennen laskeutumista kuuluikin koneen intercomista lontooksi jotain seuraavaa "hömm.. olemme hieman myöhässä johtuen jäätävästä säädöstä ... jatkolentoon Helsinkiin ette tule ehtimään .. ja seuraava lento lähtee klo 23:15, joka taitaa olla hieman myöhään. Sorppa."

Ei tiennyt itkeäkkö vai nauraa, joten en tehnyt kumpaakaan vaan perin Zeniläisesti kohti SAS:in tiskiä. Selitettyäni tilanteen ja sen karun faktan, että 23 lähtevä kone täältä olisi suomessa noin ennen kolmea yöllä, ja ei Helsingissä mitään julkisia silloin enää kulje, sain puoli yhdeksän lennon Tampereelle, josta on aikuisten oikeasti mahdollista manooveerata itsensä koisimaan ennen kovin myöhäistä aamuyötä. Homma venähtikin siis muutamasta tunnista 29 tuntiseksi ravaamiseksi lentokoneissa, turvatarkastuksissa ja lentokentillä.

Jäässä niin jäässä

Viimoinen telttayö tämän reissun osalta, syvällä Erien syövereissä. Ei pesukarhuja, ei koiria ei lämpöä.

Maisemissa oli pseudo-meri, eli Suomen ja Ruotsin välistä lätäkköä suurempi järvi, jonka leuto merituuli puhalteli 2C* lämpöiseen telttapaikkaamme melkoisella voimakkuudella. Olihan se ainakin toistakymmentä metriä rannasta.

Maisema

Eli olihan siinä hyvätkin puolensa, kuten se maisema, mutta ei se paljoa lämmittänyt kun bokserit, t-paita, puuvillahousut, puuvillapaita ja kaksi makuupussia päällänsä yritti lämmittää elimistöään yön läpi.

Tuhoutuma

Päivän kettumaisina eläiminä toimivat paikalliset tirpat, joidenka ääntely oli aamuyöstä aivan jäätävä.

"Kylmää, niin kylmää, on aavoilla kylmää
ja kylmää on tarjolla koteihinkin
jäässä, niin jäässä, on sydämet jäässä
ja jäärailon päässä on jäärailo uus"
- CMX

Villejä naaraita

Leiriyö kauniissa, vaikkakin kylmässä, laaksossa Appalakkien vuoristossa. Ukkosmyrskyt päättivät onneksemme jättää alueen rauhaan, mutta sen sijaan illan luontokiusankappaleena toimi tällä kertaa ihmisen paras ystävä, eli yksi kappale alueella pyöriviä irtokoiria. Otus alkoi seuramaan meitä ja pyörimään leirimme ympärillä. Koska emme aikoineet jakaa illallistamme sen kanssa, annoimme nartulle kylmän kylmyn. Tätä naarasta ei kuitenkaan niin vähällä lannistettu, vaan se päätti tulla levolle vetäytymisemme jälkeen uudestaan nuuhkimaan leiriämme. Tai tarkemmin ottaen Teron ja Heikin telttaa. Itse sain nukkua rauhassa, ilmeisesti se osasi päätellä että missä teltassa illan kyökkipiiat yöpyivät.

Lyhyt 300 kilometrin siirtymä ja tänään vuorossa Cincinnati. Vierailiun syy: se sattui olemaan sopivasti reitillä Suurille Järville ja Erielle. Sää muuttui kauniin aamun jälkeen ikävän kosteaksi ja harmaaksi, joten kaupunkikävely ei innostanut. Siispä päätimme lisätä yhden rastin lisää Must Do -listaamme ja käydä lähellä olevassa Hooters-ravintolassa. Jos joku ei tiedä kyseistä ketjua, niin paikan tarjoilijoiden valintaperusteena on muodollinen pätevyys. Ruoka on normaalia jenkkimättöä: rasvassa friteerattua kanaa ja hampurilaisia. Positiivisen yllätyksen tarjosivat isot kanasalatiit. Oman hotdogini kanssa pöytään kannettu parin desin juustodippipurkki sen sijaan ei saanut sydäntä pamppailemaan innosta, ainoastaan infarktin pelosta.

Oma Brittanymme täytti ulkonäkövaatimukset ja myös jutun heittäminen luisti, mikä oli ilmeisesti tarjoilijoiden valintaperuste nro. 2. Brittany oli valmistunut collegesta viestintäpuolelta, ja oli paikassa tarjoilemassa parempia työpaikkoja odotellessaan. Useimmat kuulemma ovat töissä 1-2 vuotta. En kyllä olisi itse jaksanut katsella niinkään kauaa lihavia ja karvaisia miehiä, joista suurin osa asiakkaisat koostui. Ilmeisesti reilut tipit auttavat sietämään seuraa. Muu asiakaskunta poislukien mukava paikka ja illan voisi viettiä huonomminkin kuin vilkuillen kurvikkaiden tarjoilijoiden povia. Blogin kirjoittajat eivät ole mitään hella-ja-nyrkki-sovinistisikoja, mutta kyseinen paikka tarjoaa sangen viatonta viihdettä ja onpa joku irvileuka mennyt nimeämään ketjun perheravintolaksikin

Mistäs tänään juteltaisiin?

Allekirjoittaneella on tänään hieman krapulanpoikasta, josta syytän eilistä excursiota Atlanta International Hostellin asukkaiden kanssa. Parin britin, aussin ja törkeässä kännissä olevan jenkin kanssa ("I have drank like nine beers") hieman pohjia ensin hostellissa ja paikan pomon sivulauseessa uhkaillessa poliisilla Spotty Dog -nimiseen brittipubiin.

Mutta tämä blogaus ei liity juomiseen mitenkään, vaan lähinnä niihin huomioihin, joita pientä päänsärkyä poteva takapenkkitorkkuja tekee pirteyksissään, eli keskustelunaiheisiin.

Miesten peruskeskustelusykli on humalapäissään jotain seuraavaa: Urheilu -> Autot -> Naiset -> Intti, ja kun viimeiseen olaan päästy, niin aloitetaan taas alusta. Kun sama porukka istuu autossa toista viikkoa putkeen, niin jauhaminen kyllä säilyy, mutta aiheet yksinkertaistuvat huimasti.

Eilen nämä Kekkosen näköiset nutipäät (lue: Heikki ja liian-hintelä-nuorisorikolliseksi-Pekka) kertasivat iänikuisia inttiaikojaan ja vanhoja skappareita. Itse onnistuin pakenemaan tästä kuolettavasta keskustelunaiheesta huokaamalla "intti" ja jätin sen sitten siihen.

Omat keskustelunaiheenaloitukseni ovat kutakuinkin sellaisen kuusivuotiaan osoittelijan tasolla. "Kato, hieno.. " a) maisema b) maisema c) talo d) maisema e) mustang (alkoi sisäpiiriläppänä, muttei naurata enää ketään). Saatan myös laulaa falsettona biisien päälle tai vongata takapenkiltä syömäpalaa tai juotavaa. Joskus tulee naurettua muiden kuskien ajotavoille.

Jugendit päästyään etupenkille tosin ilmaisevat omaavaansa innostusta moottoriurheiluun.

Siellä nyt joku Urpo "öljysormi" Kolehmainen huikkaa, että "Jepujee. Autot on parasta. Niinko suolaliha tai jääkiakko". Näin ehkä on, jos aiheeseen omaa edes sen pienimmänkään kiinnostuksen tai tietää ylipäätään jotain.

Tänään olen takapenkillä istuessani laskenut parin-kolmensadan kilometrin aikana neljä pidempää autokeskustelua, jossa vertailtiin eri autojen ominaisuuksia ja referoitiin Top Gear -auto-ohjelmaa. Perin vinkeää siis.

Mielestäni Renault Clio on mukava auto, ja uusi Mini Cooper vielä mukavampi, koska siihen saa raidat katolle ja sillä saisi varmasti enemmän tyttöjä kyytiin. Poikamies, jolla on farmari eikä remonttifirmaa, on idiootti ja SUV:it Suomen teillä ovat enemmänkin muiden kanssa-ajajien tappamista varten kuin oman pakaralihan suojaamiseksi.

Yritä nyt tällä automielenkiinnolla/asennoitumisella osallistua ympärillä tapahtuvaan keskusteluun, kun melkein joka toisessa lauseessa mallinumero, josta et ole kuullutkaan. Olo on kuin sokealla lintubongarilla.

Kansanterveydellinen huomio

Sen lisäksi, että täällä USA:n mantereella ei saa kunnollista ruokaa tien päältä, on tissuttelu tullut tavaksi.

Kukaan poppoosta ei varmaan koko reissun aikana ole onnistunut pitämään täysin vesiselvää päivää/iltaa, vaan kun ratissa ollaan oltu toistakymmentä tuntia, on illalla ollut joko pullon arvonnan paikka tai lokaaliin elämänuskon ylläpitopaikkaan painaminen.

Tänään kuitenkin jokin oli toisin. Atlantassa sai ihan kunnon ruokaa. Heti international hostellin ulkopuolella on meinaan järrrrkyttävän hyvä jamaikalainen mättömesta. Ruoassa oli Lihaa, Papuja, Salaattia, riisiä ja Ruskeaa Kastiketta. Mainittakoon, että en ole ruskeaa kastiketta nähnyt reiluun puoleen vuoteen, saati sitten papuja. Jumankavita se oli hyvää.

Illalla uusimassa mässäilyt ja baarin puolelle. Kolme mojitoa ja olutta (eli yksi kumpaistakin per naama) kolmellakymmenellä dollarilla ei tod. ollut paha diili, vaikka Heikki olikin Wikipedian kanssa sitä mieltä, että mojitossa kuuluu olla soodaa.

Tero kiittää halpaa dollaria.